Elämäni peloissa

30.12.2020

"Takerruin alkoholistiin henkeni hädässä ja pelkäsin aiheuttaa riitaa ja lähtemistä. Elämästä tuli suorittamista ja selviytymistä ja siitä puuttui ilo ja vapaus."

 Olin lapsi ja pelkäsin vihaisia koiria, rähjääviä ihmisiä, pimeää ja paljon muuta. Opin olemaan ärsyttämättä ketään ja koitin pysytellä omissa oloissani poissa vihaisten ihmisten tieltä. Koulussa pelkääminen jatkui, pelkäsin kiusaamista, kiusaajia ja sitä, etten osaa enkä tiedä vastauksia ja joudun naurunalaiseksi. Peloissa elämisestä tuli iso taakka lapselle, se eristi ja teki yksinäiseksi. Nuorena pelot jatkuivat ja muuttivat muotoaan, tuli jännittäminen, esiintymispelko ja yksin jäämisen pelko. Niiden kanssa piti kuitenkin elää ja koittaa selvitä. Sitten, kun aloin seurustella ja perustimme perheen, tunsin hetken olevani turvassa. Olin hyväksytty ja rakastettu.

Melko nopeasti alkoholi alkoi kuitenkin hallita perheessämme ja muutti turvallisen turvattomaksi. Pidin yllä kulisseja, häpesin meidän molempien puolesta, tunsin olevani epäonnistuja ja pelkäsin hylkäämistä. Takerruin alkoholistiin henkeni hädässä ja pelkäsin aiheuttaa riitaa ja lähtemistä. Elämästä tuli suorittamista ja selviytymistä ja siitä puuttui ilo ja vapaus. Hoidin lapset, huolehdin kodista, puolisosta, töistä ja ympärilläni oli ystäviä, joiden huolia kuuntelin, mietin ja järkeilin. Omat ongelmat jätin taka-alalle, enkä halunnut niitä jakaa kenenkään kanssa. Halusin näyttää hyvältä ja täydelliseltä, vaikka sisimmässäni olin rikki, pettynyt, yksinäinen ja jatkuvasti vihainen. Vihaisuus purkautui usein lapsiin nalkuttamalla, kärsimättömyydellä tai vaikenemalla. Pelkäsin, että joku näkisi sisälleni, mitä minulle kuuluu oikeasti, paljastumisen pelko oli sietämätön ja eristi lopulta monesta hyvästä asiasta ja ystävästäkin.

Alkoholismin jatkuessa juomisen seuraukset alkoivat näkyä arjessamme ja perheessämme. Kiltistä puolisosta oli tullut arvaamaton ilkimys, jonka selityksiin halusin kuitenkin yhä uudestaan ja uudestaan uskoa ja luottaa. Kodin ilmapiiri oli kylmä ja kireä ja lapset kasvoivat siinä sivussa samassa tunteiden vuoristoradassa, jota menimme puolison kanssa ylös ja alas. Muutos tapahtui lasten ollessa murrosiässä. Puoliso löysi tiensä AA-ryhmiin ja alkoi elää raitista AA-elämää. Pari vuotta sen jälkeen olin itse valmis hakemaan apua ja lähtemään Al-Anoniin, vaikka en tarkkaan tiennyt mitä siellä tehdään.

Ryhmään lähteminen oli elämäni paras päätös. Pikkuhiljaa aloin käsittää, että kyse on omasta elämästäni ja miten sen haluan elää. Pelkäsin ihmisiä ja heidän arvosteluaan, pelkäsin hylkäämistä ja kulissien kaatumista. Pelkäsin niin, että elin jatkuvassa hälytystilassa ja stressin alla. Kesti kauan, ennenkuin uskalsin puhua omista ongelmistani, tutkia omia vaikuttimiani ja nähdä oman osuuteni. Ryhmissä sain opetella kuuntelemaan ja lopulta puhumaankin, kun sain siihen rohkeutta. Se kokemus, että kukaan ei syyttänyt, ei nauranut eikä katsonut alaspäin, herätti luottamukseni siihen, että elämä voi muuttua valoisammaksi. Tulin kuulluksi ja nähdyksi ja sain tunteen, että kuulun ryhmään. Ajan kuluessa elämä kotona alkoi muuttua tasaisemmaksi ja tunnemyrskyt rauhoittuivat. En tiedä, koska luottamus palasi, mutta niin tapahtui.

Käyn edelleen säännöllisesti ryhmissä ja iloitsen jokaisesta tulokkaasta, joka pelokkaana uskaltautuu mukaamme. Uskon, että ryhmän tuki, yhteenkuuluvuus ja se erityinen rakkaus, mikä meillä on keskellämme, tekee työtään meissä jokaisessa omalla ajallaan ja tavallaan. Jonakin päivänä uskallamme puhua asioistamme oikeilla nimillä ja opimme luottamaan toisiimme ja siihen, että olemme hyväksyttyjä ja arvokkaita.

Nimimerkki Pelkuri


Toipumiskertomus on poimittu lehdestä: Tietoavain 01/2021